Suomen Herefordyhdistys on aloittanut toimintansa vuonna 1979. Kuvan alta löytyvä historiikki on julkaistu alunperin Pihvikarja -lehden numerossa 2/2019.
Suomen Hereford-yhdistys 40 vuotta
Hereford-rodun taival Suomessa alkoi vuonna 1961, kun ensimmäiset herefordeläimet tuotiin Norjasta Toivo T. Pohjolan tilalle Harjavaltaan. 1960-luvun edetessä herefordeja ryhdyttiin kasvattamaan muillakin tiloilla, ja 1970-luvun aikana Suomeen tuotiin jo yli 500 herefordeläintä. Vuonna 1979, kun kymmenen vuotta toiminut Lihakarjayhdistys fuusioitui Suomen Kotieläinjalostusyhdistyksen (nyk. FABA) kanssa, perustettiin Suomen Herefordkerho ry.
Jatkuvaa jalostustyötä
Yksi herefordkerhon keskeisiä tehtäviä sen perustamisesta lähtien on ollut rodun jalostaminen Suomessa: asettaa valtakunnallisia tavoitteita rodun jalostukselle ja tukea kasvattajia jalostustyössä. Tätä tehtävää on hoitanut erityisesti jalostusvaliokunta, jonka jäsenet ovat edustaneet rotua ensin Suomen Kotieläinjalostusyhdistyksessä, myöhemmin FABAssa. Ensimmäisen kahden vuosikymmenen kasvatustyö ja tiivis yhteys ulkomaille olivat muodostaneet kasvattajien silmissä käsityksen rodun jalostuksesta: päätavoitteeksi asetettiin taloudellinen herefordeläin, joka tuottaa kotoisella korsi- ja laidunrehulla ensiluokkaista lihaa. Myös teurasruhon painon kasvattaminen ja rasvamäärän laskeminen asetettiin tavoitteeksi. Ensimmäiseen jalostusvaliokunnan toimintasuunnitelmaan sisällytettiin tärkeitä jalostuksen työkaluja, kuten eläinten punnitus kantakirjavaatimukseksi, tuontisperman käyttö parhaille lehmille ja sonnien yksilöarvostelun lisääminen sekä tehostaminen.
Tavoitteiden eteen alettiin tehdä työtä, ja 1980-luku olikin Suomessa pihvirotujen jalostustyön pioneeriaikaa. Ulkomaisten, erityisesti pohjoisamerikkalaisten, sonnien siementä käytettiin ahkerasti emolehmien siementämiseen ja vuoden painotkin saatiin kasvuun. Yhdistyksen aloittaessa toimintansa 1979 oli 400 kg hyvänä pidetty sonnin vuoden paino. Kymmenen vuoden päästä tavoitteena pidettiin 500 kg, ja 20 vuoden päästä jopa 600 kg. Kasvu ei kuitenkaan ole loputonta. Vuonna 1999 emolehmätarkkailun tuloksissa herefordsonnien vuoden painon keskiarvo oli 459 kg, vuonna 2017 sama luku oli 499 kg. Jalostuksen suunta onkin siirtynyt alati nousevan kasvun sijaan entistä enemmän rakenteeseen, terveyteen ja muihin ominaisuuksiin, jotka eivät suoraan vaikuta tuotokseen, mutta joilla on epäsuorasti suuriakin vaikutuksia karjan menestymiseen.
Merkittävä panostus koko pihvikarja-alan hyväksi oli herefordkerhon ja LSO:n emolehmäneuvojan Juhani Nummisen toimittama Lihakarjan jalostus -kirja, joka julkaistiin vuonna 1988 neljän vuoden työskentelyn jälkeen. Pienen kerhon ottama taloudellinen riski kannatti: kirja hyväksyttiin oppikirjaksi ja jo julkaisuvuoden lopulla ryhdyttiin suunnittelemaan toisen painoksen ottamista. Kirjoittajina oli herefordkasvattajia ja alan asiantuntijoita muun muassa LSO:sta. Pitkälle 2000-luvulle asti teos säilyikin alan ainoana suomenkielisenä oppaana. Ajat ovat tosin kirjan julkaisusta nyt jo niin muuttuneet, että teoksen päivittäminen nykypäivän karjankasvatukseen sopivaksi voisi olla paikallaan.
Jalostuksessa on kiinnitetty painon ja lihakkuuden lisäksi huomiota muihinkin ulkoisiin seikkoihin: silmiinpistävin muutos suomalaisissa herefordeissa 2000-luvun aikana on sarvellisten yksilöiden väheneminen. Jo 1980-luvulla oli joissakin karjoissa nupoja herefordeja, mutta niitä vierastettiin vielä 2000-luvun alussa. Nyt nupous on valtavirtaa, ja monilla tiloilla sarvellisetkin eläimet nupoutetaan.
1980-luvulta asti kehitettiin yhteistyössä eri tahojen kanssa jalostuksen ja karjantarkkailun työkaluja, mutta joskus käyttöön otettujen työkalujen hyödyllisyys on epäilyttänyt kasvattajia. Vuosituhannen vaihteessa lihakarjaväkeä puhututti kokonaisjalostusarvon hyödyt ja haasteet. Pelättiin, että jalostuspäätöksissä takerrutaan indeksilukuihin liikaa, ja toisaalta kaivattiin omaa jalostusarvoa teurastuloksille. Teurasindeksit otettiin lopulta käyttöön vuonna 2014, ja vuonna 2015 laskentaan otettiin mukaan poikimahelppousindeksit. Kokonaisjalostusarvo poistui hetkeksi käytöstä, mutta on nykyään taas päivitettynä osa indeksilaskentaa. Yhdistyksen sanoma on läpi vuosien ollut selkeä: vain numeroita katsomalla ei jalostuksessa pärjää – karjankasvattajan on jalkauduttava karjan pariin ja tunnettava kunnolla eläinten rakenne, ulkonäkö ja luonne tehdäkseen hyviä jalostuspäätöksiä.
Teknologian kehittyessä myös jalostukseen on tullut uusia mahdollisuuksia: keinosiemennyksen lisäksi alkioiden käyttö on jo arkipäivää suomalaisilla tiloilla. Ulkomailta on entistä helpompaa ja halvempaa tuoda eläinainesta Suomeen. Siitoseläimen valintaan voi pian vaikuttaa suvun, ulkonäön ja indeksien lisäksi lypsykarjapuolella jo käytössä oleva genominen arvostelu, kun lihakarjan genomitestausohjelma saatiin tämän vuoden alussa käyntiin. Genomitietojen käyttö lisää arvosteluvarmuutta erityisesti nuorten eläinten kohdalla. Herefordin keskeisen ominaisuuden – karkean rehun tehokas hyödyntäminen – mittaaminen on aina ollut hankalaa. Tulevaisuudessa aiotaan yksilöiden rehunkulutustakin mitata ja ottaa tämä huomioon jalostustyössä.
Pihvilihan tunnetuksi tekeminen kuluttajille ja lainsäätäjille
Yhdistyksen perustamisesta lähtien aktiiviset herefordkasvattajat ovat tehneet töitä paitsi jalostuksen parissa, myös pihvilihan markkinoimisessa kuluttajille ja tuotantoalan mahdollisuuksien edistämisessä valtiovallan kanssa. Emolehmätuotanto oli ollut alusta asti epäilysten kohteena, ja 1980-luvun alkaessa oli tuotanto monilla tiloilla kannattamatonta naudanlihan ylituotannon ja alhaisten hintojen vuoksi. Herefordväki yhdessä muiden rotukerhojen kanssa ryhtyi vuonna 1983 perusteelliseen vaikuttamistyöhön, jolla pyrittiin vakuuttamaan maa- ja metsätalousministeriö emolehmätuotannon puolelle. Maitoala oli vastustanut uutta tuotantosuuntaa alusta alkaen. Maidosta oli kuitenkin ylituotantoa, ja kotimaisen naudanlihan omavaraisuuden varmistamiseksi pihvirotuyhdistykset esittivät poistettavia lypsylehmiä korvattavan emolehmillä. Itseuudistuvan naudanlihantuotannon kannattavuuden takaamiseksi täytyisi jo hetken käytössä ollut emolehmäpalkkio säilyttää.
Jotta pihvikarjan pitäminen olisi kannattavaa, täytyisi myös kuluttajat saada ymmärtämään laadukkaan pihvilihan arvo. 1980-luvulla aloitettiinkin lainsäätäjien lisäksi tiedottaa kuluttajia mehevästä ja laadukkaan pihvilihasta. Nousukauden myötä myös naudanlihan kulutus alkoi kasvaa, eikä kotimainen tuotanto enää vastannutkaan kysyntää. Tässä vaiheessa lainsäädäntökin alkoi helpottaa emolehmätuotannon aloittamista ja emolehmäpalkkiojärjestelmästä saatiin pysyvä tuki tuotantomuodolle. 1990-luvulle tultaessa lama kuitenkin taas laski naudanlihan kulutusta, ja herefordkasvattajien täytyi taas miettiä uusia tapoja pitää yllä tuotannon kannattavuutta. Tässä vaiheessa alkoi osittainen irtautuminen lihateollisuudesta, kun useat tilat perustivat omia tilateurastamoja ja alkoivat myydä lihaa suoraan tilalta. EU:hun liittyminen kuitenkin tiukensi teurastukseen liittyviä sääntöjä, ja monella tilalla teurastus siirtyi takaisin isoihin teurastamoihin. Suoramyynti kuitenkin vakiintui eri muodoissa osaksi monen emolehmätilan toimintaa jatkuen tähän päivään asti. Maanlaajuinen kuluttajien tavoittaminen on tehty nykyteknologialla entistä helpommaksi, ja mainostaminen toimii ilmaiseksi sosiaalisen median kautta. Tilamyynnin lisäksi esimerkiksi REKO-ruokapiirit ovat lähentäneet tuottajia ja kuluttajia. Vaikka suoramyyntiä tekee vain pieni osa tiloista, tekevät ne kuitenkin tärkeää työtä koko alan näkyvyyden puolesta.
Näyttelyillä alaa tunnetuksi ja jalostustyötä näkyväksi
Osallistuminen maatalousnäyttelyihin ja omien rotunäyttelyiden ja lihakarjanäyttelyiden järjestäminen ovat olleet keskeisiä työkaluja rodun tunnetuksi tekemisessä koko yhdistyksen historian ajan, ja myös mukava tapa kasvattajille kokoontua yhteen.
Näyttelyissä on käyty myös ulkomailla. Yhdistyksen jäsenet ovat tehneet monia ryhmämatkoja herefordien perässä ympäri maailmaa, niinkin kauas kuin esimerkiksi maailmankonferenssiin Australiassa 2004 ja Kanadaan 2012. Lähes kaikissa maailman- ja eurokonferensseissa vuodesta 1972 lähtien on ollut suomalainen edustus paikalla, ja Suomi on ollut järjestämässä konferensseja vuosina 1990, 1997 ja 2008. Matkoilla on vierailtu herefordtiloilla sekä osana virallista ohjelmaa että itsenäisesti, ja tuotu sitten matkamuistona uusia ideoita ja oppeja takaisin kotimaahan. Tietoa on jaettu kasvattajien kesken niin kasvotusten näyttelyjen, kokousten ja kesäpäivien yhteydessä kuin myös tietysti yhdistyksen perustamisesta lähtien julkaistussa Tuottava Hereford -lehdessä. Lehteen on päässyt myös monen maatalousalan opiskelijan raportti ulkomailla vietetystä oppiajasta pihvikarjan parissa.
Karjanäyttelytoiminta ehti kasvaa isoksi 1990-luvulla, mutta taantui hieman vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun edetessä näyttelyinnostusta kuitenkin löytyi taas. Vuoden 2008 maailmankonferenssin yhteydessä pidettyä herefordvuosinäyttelyä voi pitää käännekohtana, jonka jälkeen näyttelyiden suosio alkoi taas kasvaa. Konferenssin valmistelu alkoi hyvissä ajoin jo vuonna 2006, jolloin järjestettiin ulkomaisille herefordkasvattajille tulevan konferenssin ohjelmaa mukaileva tutustumiskierros suomalaisille tiloille. Suomen lisäksi osana tutustumismatkaa sekä varsinaista konferenssia vierailtiin tanskalaisilla, ruotsalaisilla sekä norjalaisilla karjatiloilla. Vuonna 2007 yhdistys myös järjesti ensimmäistä kertaa näyttelyeläinten valmistelu- ja esittelykurssin Hattulassa. Opit tulivat käyttöön seuraavana kesänä, kun varsin sateiseen, mutta muuten erittäin onnistuneeseen vuosinäyttelyyn saatiin iso joukko kansainvälisiä konferenssivieraita yleisöksi. Maailmankonferenssin järjestelyt saivat osanottajilta kaiken kaikkiaan kiitosta. Maailmankonferenssin jälkeen näyttelyihin hankittiin vuosien tauon jälkeen taas kansainvälisiä tuomareita, jotka eläinten arvioinnin lisäksi pitivät usein myös luennon esimerkiksi näyttelyeläinten esittelystä tai oman maansa herefordkasvatuksesta.
Yhdistyksen vuodenkiertoon on vakiintunut vuosikymmenien varrella näyttelyiden lisäksi muitakin tilaisuuksia, jotka keräävät herefordväkeä yhteen. Sääntömääräisiin kevät- ja syyskokouksiin ovat tervetulleet kaikki yhdistyksen jäsenet, myös jäsenyyttä harkitsevat. Kasvattajat ovat monena vuonna kokoontuneet toistensa tiloille viettämään kesä- tai syyspäivää: näin on päästy rentoutumaan usein yksinäisen aherruksen välissä ja tutustumaan erilaisiin karjoihin. Niin näyttelyitä, syyspäiviä kuin muitakin tapahtumia on järjestetty myös muiden liharotuyhdistysten kanssa. Järjestettiinpä vuoden 2011 hereford-vuosinäyttely yhteistyössä Ayrshire-yhdistyksen kanssa osana helmikuisia Sarka-messuja Seinäjoella. Hereford-yhdistys on ollut myös usein mukana koko naudanlihantuotannon ketjun yhteen tuovassa Nautaparlamentissa. Seuraava vuosinäyttely järjestetään kesällä 2019 OKRAssa.
Seniorit ja juniorit
Vuonna 2008 perustettiin myös Hereford Senior kerho. Perustajajäseniin kuului Suomen vanhimpien herefordkarjojen ja samaten alkuperäisen Suomen Hereford kerhon perustajia. Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Timo Toivonen ja sihteeriksi Male von Limburg Stirum. Timo ehti toimia seniorien puheenjohtajana kaksi vuotta, kunnes poistui joukostamme keväällä 2010. Timon jälkeen puheenjohtajana on toiminut toinen pitkän linjan herefordkasvattaja Erkki Lassila.
Yksi senioreiden aloitteista oli koota ja säilyttää materiaalia pihvikarjan, ja erityisesti herefordin kasvatuksen historiasta Suomessa. Materiaalia käytettiin heti kerhon perustamista seuraavana vuonna julkaistussa herefordkasvatuksen historiikissa. Kaisu-Maija Nenosen kirjoittama Hereford – Totuus löytyy laitumelta -kirja julkistettiin herefordyhdistyksen 30-vuotisjuhlassa Kosken kartanossa 21.10.2009. Kirja on merkittävä teos, koska se kerää yksien kansien väliin ei vain herefordien, vaan myös kokonaisen uuden tuotantosuunnan – lihakarjan kasvatuksen – historian Suomessa. Kirjaan on sisällytetty myös rodun historiaa Suomen ulkopuolella, sen synnyinajoista Isossa-Britanniassa aina maailmanvalloitukseen ja 2000-luvulle asti. (Jos kirja ei löydy vielä hyllystäsi, saa sitä ostettua herefordyhdistykseltä – ja uudet jäsenet saavat kirjan liittymislahjana!)
Vanhemman sukupolven lisäksi myös nuoriso päätti organisoitua. Vuonna 2013 ryhmä herefordeista innostunutta nuorisoa perusti Hereford Junior -toiminnan. Porukan “nuorisotyöntekijänä” aloitti Urpu Tanner-Koopmans. Hereford-junioreille ryhdyttiin järjestämään omia leirejä, joilla harjoitellaan naudan käsittelyä ja esittelyä näyttelyissä. Ruotsin Hereford-yhdistyksen Miranda Lysell vieraili vuonna 2013 jopa kaksi kertaa Suomessa näyttelytuomarina ja ihasteli herefordnuorien määrää ja taitoja kehässä! Viime vuonna järjestettiin jo kuudes Hereford Junior -leiri, ja toiminta jatkuu pienimuotoisena kesällä 2019. Nuorisotoiminta onkin osaltaan auttanut pitämään näyttelytoimintaa eläväisenä 2010-luvulla. Alkuperäisten junnujen aikuistuessa yhdistyksessä elää toivo, että nuoremmatkin lapset lähtevät samalla innolla mukaan toimintaan tulevaisuudessa. Lasten kipinä eläinten hoitoon riippuu tietysti vanhemmista ja siitä, miten lapset otetaan mukaan osaksi karjanhoitoa kotona. Toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi juniorityö voisi tulevaisuudessa jopa ylittää rotuyhdistysten rajat, jos muista yhdistyksistä löytyy innostuneita junioreita tai toiminnan vetäjiä.
Ketjuvasikka on yksi yhdistyksen ja seniorkerhon uudemmista, 2010-luvulla syntyneistä perinteistä. Ketjuvasikka oli Hereford Seniorien idea innostaa nuoria mukaan karjankasvatukseen. Vuonna 2011 kehotettiin kiinnostuneita nuoria kirjoittamaan kirje, missä he kertoivat omasta karjaharrastuksestaan. Ensimmäisen, Anttila Polled Herefordin lahjoittaman ketjuvasikan vakuutti perusteluillaan itselleen Laura Kuuluvainen. Heti luovutusta seuraavana päivänä APH Xercia voitti Lauran taluttamana Sarka-messujen 2012 hieholuokan ensimmäisen sijan. Xercian eli Sessen ensimmäisestä lehmävasikasta Luciasta tuli ketjun seuraava vasikka, joka luovutettiin seuraaville omistajille Taru ja Senja Luomajärvelle marraskuussa 2014. Lucia poiki ensimmäisen lehmävasikkansa keväällä 2017, ja Oksaali-vasikka luovutettiin uudelle omistajalleen Laura Anttilalle saman vuoden lokakuussa. Oksaali poiki terveen lehmävasikan tämän vuoden maaliskuussa, ja ketjuvasikan seuraava omistaja julkistettaneen kesän aikana!
40 vuoden jälkeen – mitä seuraavaksi?
1970-luvulla herefordkarjojen koko ja määrä kasvoi Suomessa nopeasti. Vuosikymmenen alussa pihvirotujen mahdollisuuksia kannattavassa kotieläintuotannossa epäiltiin, mutta jo vuosikymmenen lopussa keskusteltiin rotujen parhaiten hyödynnettävistä ominaisuuksista. 1980-luvulla alettiin toden teolla työskennellä rodun jalostuksen eteen, ja 1990-luvulla työ jatkui, mutta uusien olosuhteiden alla. EU:hun liittyminen ja siitä seurannut maatalouden murros sekä julkiseen keskusteluun nousseet ympäristökysymykset muokkasivat myös emolehmätuotantoa. Vuosituhannen lopussa Euroopan Unioniin liittymisen vaikutukset näkyivät selkeästi lihakarjatuotannossa: hinnat olivat laskeneet ja byrokratia lisääntynyt. Haastavat olosuhteet vähensivät myös emolehmätarkkailuun osallistumista.
Vuosien 1999 ja 2019 välisenä aikana emolehmätuotanto on seurannut samaa trendiä kuin muukin maatalous Suomessa: tilojen määrä on pienentynyt, mutta tilakoot ovat samanaikaisesti kasvaneet. Lypsylehmien määrä on pudonnut vuodesta 1999 yli 100 000 lehmän verran eli noin 30 %, mutta emolehmien määrä on kasvanut. Kahdessakymmenessä vuodessa lukumäärä on kaksinkertaistunut ja vuonna 2018 Suomessa on jo yli 60 000 emolehmää. Näistä emolehmistä noin kymmenesosa on herefordeja. Emolehmätuotannon kannattavuus ja lihasta saatava hinta ei ole kuitenkaan noussut emolehmien suosion mukana. Ruhonlaatua mittaavaa EUROP-luokitusta on pihvikarjaväen suunnalta jo pitkään kritisoitu siitä, ettei siinä oteta huomioon lihan syöntilaatua. Kuitenkin lihan maku, mureus ja mehukkuus ovat asioita, jotka vaikuttavat lihan laatuun, asiakkaan tyytyväisyyteen ja siten tuotteesta saatavaan hintaan. Tämä kysymys odottaa vielä ratkaisua.
Pian alkavaa 2020-lukua leimaa luultavasti sekä emolehmäkasvattajien että muidenkin maanviljelijöiden näkökulmasta ensinnäkin tuleva EU:n maatalouspolitiikan CAPin uusi rahoituskausi ja toisaalta vääjäämättä etenevä ilmastonmuutos. Molemmat tulevat vaikuttamaan suomalaiseen ruuantuotantoon tavoilla, joita emme vielä kunnolla tunne, mutta joihin voimme jo tänä päivänä vaikuttaa. 2010-luvun keskeisin sana lienee kasvihuonekaasu. Nauta on metaanipäästöineen nostettu isosti tapetille ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa, saaden usein syyllisen viitan.
Ruuan alkuperä, turvallisuus ja sen tuotannon ympäristövaikutukset ovat olleet puheenaiheena jo vuosikymmeniä, mutta aiheen tärkeys on ennemminkin nousemassa kuin laskemassa. Hereford-kasvattajat taas ovat olleet Suomessa alusta asti eturintamassa ajamassa uudistuksia ruuantuotannon koko ketjuun, alkukasvatuksesta teurastamoihin, lopputuotteen jalostukseen ja myyntiin. Naudan saamasta negatiivisesta huomiosta loukkaantumisen ja kilpikonnamaisen puolustusrefleksin sijaan kaikkien pihvikarjan kasvattajien kannattaa tarttua tilaisuuteen: voimme olla taas etujoukoissa kasvattamassa kuluttajien tietoisuutta näiden karuja maita laiduntavien ja maisemia hoitavien eläinten hyödyistä osana kestävää suomalaista ruuantuotantoa.
Hereford on ollut yleisin liharotu Suomessa koko emolehmätarkkailun historian ajan. Charolais ja angus ovat kolkutelleet kintereillä, mutta herefordien suosio pitää pintansa. Hereford sopii kyllä ominaisuuksiltaan erityisen hyvin suomalaiseen maatalousmaisemaan, mutta rodun voittokulusta pitää erityisesti kiittää aktiivisia kasvattajia ja heidän talkoovoimin ylläpitämää Hereford-yhdistystä, joka on pitänyt rotua esillä karjanäyttelyissä vuodesta toiseen ja jakanut rodusta ajantasaista tietoa niin kuluttajille kuin uusille kasvattajillekin. Male lainasi yhdistyksen 20-vuotishistoriikissa herefordkasvattaja Orville Sweetin sanoja: “Ne rodut jotka ovat vastustaneet muutosta jäävät jälkeen, kun taas ne, jotka ovat oivaltaneet kehityksen ja mukautuneet siihen ovat lisääntyneet ja menestyneet. Tärkeintä ei ole missä seisomme vaan mihin kuljemme. Joskus myötätuulessa ja joskus vastatuulessa mutta paikalle ei saa jäädä.” Haluan toistaa nämä sanat 40-vuotiaalle Suomen Hereford -yhdistykselle sekä kaikille Pihvikarjan lukijoille ja toivotan yhdistykselle onnea ja menestystä tuleville vuosikymmenille!
Kirkkonummella toukokuussa 2019
Iiris Herlin
Tämä artikkeli on mukailtu Mariana von Limburg Stirumin Tuottava Hereford 1999 -lehdessä julkaistusta ja Pihvikarja 3/2017 -lehdessä julkaistusta kirjoituksista sekä Iiris Herlinin kirjoituksesta Tuottava Hereford 2019 -lehdestä.
Lähteet: Tuottava Hereford 1999-2018; LUKE tilastopalvelut; www.hereford.fi; http://finnishherefordjuniors.blogspot.com; Kaisu-Maija Nenonen: Hereford – Totuus löytyy laitumelta.
